Kaupunginorkesterin syksyn avajaiskonsertti
 |
| Helena Juntunen |
Ohjelmassa oli kolme 1930-luvun teosta, mikä houkutteli vertailemaan sävellyksiä keskenään ja hakemaan mahdollisia yhteisiä sävyjä. Ja löytyihän niiitä. Samuel Barberin laulusarja Helena Juntusen tulkitsemana, Jacques Ibertin Capriccio ja Benjamin Brittenin Sinfonietta olivat valoisia ja modernismiin kurkottavia sävellyksiä. Kaikissa kolmessa kuului rohkea halu uuden tavoitteluun ja iloisuus, joka sai minut ajattelemaan että toisen maailmansodan jälkeinen synkkä pessimismi ei ollut silloin vielä turmellut maailmaamme.
Barberin ”Kesä 1915” oli pienen pojan lapsuuden kertomus, johon Helena Juntusen sävykäs laulu sopi erinomaisesti. Teos ei ollut ensi kuulemalta niitä helpoimpia sulateltavia, mutta ohjelmalehtisen mukana tullutta tekstiä seuratessa sävelkertomus avautui jonkin verran. Juntusen laulua oli ilo kuunnella, vaikka paikka paikoin orkesteri laittoi laulajan ponnistelemaan, jotta saisi äänensä erottumaan.
Konsertin pääteos Brittenin Sinfonietta on 19-vuotiaan opus1, joka ei todellakaan kuulosta koulupojan tekeleeltä. Teoksen alku on elämäniloista puhaltimien keskinäistä kisailua, joka muuntuu vähitellen jännittävän odottavaksi tunnelmaksi. Toisen osa variaatiot olivat rauhallista mietiskelyä, jossa puhaltimilla oli pääosa. Finaali oli kiihkeä tarantella, rytmikäs ja vauhdikas, joka loppui fagotin melankoliseen sooloon. Tai melkein loppui. Säveltäjä oli lisännyt finaaliin vielä lyhyen vauhdikkaan preston täynnä tulevaisuuden uskoa.
Ibertìn Capriccio oli tanssillinen ja kevyt, josta mielleen jäivät kauniit harppumelodiat ja huilusoolot. Kaikki kolme 30-luvun teosta kertoivat optimismista, jonka toinen maailmansota sitten vääjäämättä tuhosi. Konsertissa esitetyt varhaisemmat 1900-luvun teokset, Debussyn Faunin iltapäivä ja Seklesin romanttinen serenaad, kuulostivat modernistien rinnalla hyvältä viihdemusiikilta!
Rauni Mali
Rauni Mali
Kommentit
Lähetä kommentti